Sana restauroija herättää ehkä mielikuvan arvokkaiden kattomaalausten kimpussa keskittyneesti työskentelevästä erikoisammattilaisesta. Ylipäänsä restauroinnista tuntuu olevan vallalla käsitys, että se on vain arvokkaimpien ns. kulttuurihistoriallisesti merkittävien ja vähintään 100 vuotta vanhojen rakennusten etuoikeus. Tämä harhaanjohtava ja osin lehdistönkin pönkittämä kuva restauroinnista pelkästään arvorakennusten palvelijana on väärä.
Todellisuudessa restauroijien työsarkaan kuuluu yhtälailla myös uudemman rakennuskannan ja pientalojen säilyttävä korjaaminen. Rakennusrestauroijat ja -konservaattorit ovat kyllä ammattilaisia, jotka taitavat hienovaraisemmankin maalin raaputuksen kirurginveitsellä tai taidokkaiden salvosten veistämisen. He myös tutkivat ja selvittävät rakennuksen historiaa. Mutta he innostuvat myös kun saavat perehtyä rintamamiestalon saloihin tai auttaa aivan tavallisia omakotitalon omistajia.
Iso osa rakennuskannasta on 1940-1960 –lukujen pientaloja, joiden korjaamiseen restauroijakin mielellään osallistuu.
Restauroija korjaa harkiten ja dokumentoi
Restaurointi on korjaamista, missä huomioidaan tyylihistoria sekä vanhat, hyväksi havaitut korjaustavat materiaaleineen. Restaurointi ei suinkaan tarkoita asuinrakennuksen kohdalla sen museoimista. Nykyhetki tarpeineen ja tapoineen otetaan huomioon. Oleellista työssä on myös korjaustöiden dokumentointi. Se mitä tuli tehdyksi ja millä materiaaleilla on hyvä kirjoittaa paperille – se on korvaamaton apu kun taloa seuraavan kerran ryhdytään kunnostamaan.
Restauroijat tulevat mielellään katsomaan myös uudempia, vaikka 1940-60 -lukujen omakotitaloja, jotka voivat olla rakennustekniikaltaan hyvinkin perinteisesti tehtyjä, vaikka ulkomuodossa onkin jo moderneja piirteitä. Talon ei tarvitse olla autenttinen pinkopahveineen ja pystyuuneineen. Riittää, että omistajalla on halu korjata rakennustaan sen henkeen sopivilla tavoilla tavoitteenaan rakenteellisesti toimiva ja terveellinen talo. Turhaa uusimista ja tyyliin sopimattomia korjaustapoja on syytä välttää. Eihän vanhaan autoonkaan laiteta uudempaa osaa jostain toisesta mallista, vaan parhaiten sopii juuri kyseisen auton vuosimallia vastaava kuosi. Korniltahan se näyttäisi, jos 1970-luvun kuplavolkkariin istutetaan vuoden 2009 Toyotan ratti. Sama pätee vanhoihin rakennuksiin. Oikein korjaamalla niiden arvo säilyy. Ne kestävät aikaa myös tuleville sukupolville.
Kuva vuonna 1958 rakennetun talon terassista.
Lempeyttä ja ymmärrystä lähimenneisyyden luomuksiin
Kaikki mikä on liian lähellä omaa aikaa, ei tunnu mitenkään säilyttämisen arvoiselta. Sitä on liikaa ja kaikkialla. Kuulostaako tutulta? Ei tarvitse mennä omaa keittiötään pidemmälle, kun mieli jo tekee tepposiaan ja sitä huomaa kaipaavansa modernimpaa näköä 1980-luvun sinänsä kunnossa olevan kaapistorivin tilalle. Entä muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun kyseinen aikakausi viimein on suurinta huutoa, mutta keittiö tuli saneerattua pelkästään omien mielihalujen perusteella ja sisustuslehtien innoittamana. Uusvanhaan turvautuminen ei ole niin hyvä vaihtoehto kuin aito ja alkuperäinen. Ihmismieli mukautuu kyllä vanhaan taloon, mutta vanha talo ei aina kestä kaikkia ihmisen haluamia muutoksia.
Asia on juuri niin kuin Talotohtorikin äskettäin palstallaan filosofoi: kulttuurin kypsyys näkyy sen suhtautumisessa omaan menneisyyteensä. Vanhaa väheksyvä asenne omaksuttiin laajalti sotien jälkeen, kun jälleenrakennuskausi teollistumisineen jylläsi ja huonoista elinolosuhteista haluttiin päästä maaseudullakin eroon. Tämä oli sinänsä ymmärrettävää. Kaikki vanha nähtiin köyhyyden merkkinä mikä tuotti häpeää, eikä tästä asenteesta vieläkään olla päästy täysin eroon. Vasta viime vuosina on herätty arvostamaan esimerkiksi 1950-luvun omakotitaloja ja moderni rakennuskantakin on saanut huomiota.
Suhtaudu siis lempeästi ja ymmärryksellä lähivuosikymmenien rakennuksiin. Jonain päivänä ne ovat niitä todella vanhoja ja arvokkaita 100-vuotiaita taloja, joita me nyt ihannoimme ja tavoittelemme.
Jaana Ahonen
kirjoittaja on Karhulassa asuva rakennusrestauroija
www.restaurointikymi.fi