Kitin ja lasien irrottaminen

Jos vanhojen kittien pehmentämiseen käytetään kuuma-ilmapuhallinta, on lasi suojattava kuumentumiselta ja rikkoontumisvaaralta esimerkiksi paksulla vanerinpalalla.

Vanha pellavaöljykitti on uusittava, jos se on kokonaan kuivunut eli täyttänyt tehtävänsä ja lohkeilee jo irti palasina. Lasit on numeroitava ennen irrottamista. Vaikka ikkunaruudut näyttäisivätkin pikasilmäyksellä olevan samankokoisia, ne eivät välttämättä sovi viereiseen aukkoon. Toisinaan vanha kitti on jo niin kuivaa ja heikosti kiinni, että se lähtee varovasti taltalla ja vasaralla naputtelemalla. Puitteen alaosien kitit irtoavat yleensä helpommin kuin yläosista. Laseja on toki varottava!

Usein joudutaan lämmittämään vanhoja kittejä kuumailmapuhaltimella, speedheaterilla tai erityisellä kittilampulla. Isommissa ikkunaurakoissa työtä nopeuttavan speedheaterin tai kittilampun ostamista tai vuokraamista kannattaa harkita. Molemmat ovat infrapunasäteilyyn perustuvia, jolloin ikkunalasi ei kuumene ja lasin rikkoontumisen vaara on pienempi. Infrapunasäteilijän eduksi voi laskea myös sen, että ennen vanhaan pohjamaalina käytetty myrkyllinen lyijyvalkoinen (lyijyn käyttö nykyään kielletty) ei kuumene niin paljon, että se höyrystyisi ja aiheuttaisi vaaraa. Kuumailmapuhaltimen kanssa on aina suurempi riski myös kärventää vanhojen maalikerrosten vernissaa ja puupintaa. Tällöin voi käydä niinkin, että uusi maali ei tartu kunnolla kiinni.

Kittiä lämmitetään niin kauan, että se pehmenee ja on kaavittavissa sopivalla työkalulla pois. Kitin poistamisessa ja lasien irrottamisessa on oltava kärsivällinen ja huolellinen. Kun päällyskitti on saatu poistettua, irrotetaan lasitusnaulat, joilla lasit on kiinnitetty. Tämän jälkeen varovasti kokeillaan lasin irrottamista tukemalla ja nostamalla sitä alapuolelta. Kun lasit on saatu irti, puhdistetaan vielä lasin alla ollut kynte vanhasta kitistä.

Vanhojen kittausten paikkaaminen

Joskus vanha kitti vaikuttaa vielä kohtalaisen tuoreelta ja on niin hyvin kiinni, ettei ole järkevää poistaa kaikkea kittiä saati ryhtyä työlääseen lasinirrotustyöhön. Tällöin kitistä kaavitaan irti vain pinta maaleineen sekä pahimmin vaurioituneet kohdat. Kittipinnat maalataan, ja maalin kuivuttua tehdään uusintakittaus ja paikkaus vanhan päälle.

Lasien leikkaus

Rikkoontuneiden ruutujen tilalle hankitaan vastaavan aikakauden tai muuta vanhaa lasia, joka on suunnilleen yhtä paksua kuin alkuperäinenkin. Vanhoissa puitteissa kyntesyvyys voi olla matala, ja liian paksu lasi ei jätä tarpeeksi tilaa kittauksille. Tyypillisesti vanhat lasit ovat 2-3 mm paksuja. Uuteen lasiinkin voi joutua turvautumaan, jos vanha kierrätyslasi on kiven alla. Nykyään joistakin lasitusliikkeistä saa myös aaltoilevaa vedettyä konelasia, jota mainostetaan erityisesti entisöintikohteisiin.

Lasien leikkaamiseen tarvitaan metalli- tai puuviivoitin tai muu asian ajava suora reuna, lasiveitsi ja veitsiöljyä. Alustaksi tasainen ja tukeva pöytä, leikattavan lasin alle huopa, huokoinen kuitulevy tai muu joustava materiaali. Lasit ja alusta on puhdistettava ennen leikkausta. Pienellä harjoittelulla lasin leikkaaminen alkaa kyllä sujua, mutta aloittelijan kannattaa panostaa kunnon lasiveitseen.

Kätevä tapa saada oikeankokoinen lasi on laittaa lasinpala aukon päälle ja piirtää vesiliukoisella tussilla leikattavat reunat. Lasin tulee jäädä 3-5 mm kyntemittaa pienemmäksi. Lasiveitsi pidetään kohtisuorassa ja leikkaaminen suoritetaan yhdellä napakalla vedolla reunasta reunaan. Äänestä oppii pian tuntemaan, onnistuiko veto. Leikattu reuna katkaistaan pöydän reunaa vasten taittamalla. Muista suojahanskat ja -lasit. Leikkausreunat voi halutessaan myös hioa kevyesti, jolloin lasien käsittely on turvallisempaa

Varaa riittävästi ylimääräistä lasia. Ikkunaruutuja saattaa rikkoontua vanhan kitin poistossa, laseja irrotettaessa tai vielä lasitusvaiheessakin, mitä ei tarvitse säikähtää. Vanhoissa ikkunalaseissa voi olla erilaisia jännityksiä ja ruutu voi haljeta pienestäkin mekaanisesta rasituksesta – eikä tästä kannata ottaa syytä omille niskoilleen.

Aluskittaus ja lasitusnaulojen laitto

Kynte on pohjamaalattava pellavaöljymaalilla tai käsiteltävä sellakalla ennen pellavaöljykitin laittoa. Muutoin kitissä oleva öljy imeytyy puuhun ja kitti kuivuu ennen aikojaan, alkaa lohkeilla ja päästää vettä ja ilmaa lävitse.

Aluskitillä tarkoitetaan kyntteeseen laitettavaa pellavaöljykittiä, joka tiivistää ikkunalasin puitetta vasten. Löysähkö aluskitti – tai hellekeli – helpottaa lasin painamista paikalleen. Yleensä kaupasta ostettu pellavaöljykitti on sellaisenaan käyttökelpoista juuri aluskittiin. Pellavaöljykitin voi myös tehdä itse vernissasta ja liitujauhosta, ks. Pekka Huhdan artikkeli tällä sivustolla.

Aluskittausta

Aluskitti levitetään kyntteeseen lastalla tai sormin muotoilemalla. Lasi asetetaan aukkoon varovasti ja painetaan tasaisesti kaikilta sivuilta kunnes tuntuu että lasi ei enää “uppoa” ja kittiä jää n. 1-2 mm:n kerros lasin alle. Lasien kiinnittämiseen käytetään lasituslankaa, jota saa lasiliikkeistä tai Rakennusapteekista, mutta myös pienet naulat käyvät. Nauloista on katkaistava kanta kun ne on saatu naulattua paikoilleen. Nauloja kiinnitetään n. 20-30 cm välein ja riippuen ruudun koosta. Naula tulee hieman viistoon lasia kohti, riittävän syvälle niin että se jää päällyskitin alle. Viimeistään lasien kiinnittämisen jälkeen puitteen voi kääntää ja siistiä sisäpuolelta ylipursunneen aluskitin.

Lasituslangan laittaminen. Lasitusvasara on pieni vasara jonka pää ei saa olla reunoiltaan viistetty.

Päällyskittaus

Päällyskitin on oltava aluskittiä jäykempää ja usein siihen joutuu lisäämään liitujauhoa, joka vaivataan sekaan. Päällyskitistä voi muotoilla pötkylän, joka levitetään kittiveitsellä tasaiseksi vinoksi pinnaksi. Ylimääräinen veitsen sivuilta pursuava kitti poistetaan, pintaa voi vielä tasoittaa sormella. Päällyskitti jää n. 2 mm kyntettä kapeammaksi. Tämä siksi, että maalaus ulottuu lasin päälle 1-2 mm. Sisäpuolelta katsottuna työjälki on esteettisempi kun maali ei näy.

Päällyskitistä voi muotoilla pötkylän joka painellaan paikalleen.

Oleellista kittauksessa on, että sekä alus- että päällyskitti tiivistävät lasin täydellisesti eikä vuotokohtia tai ilmarakoja jää. Toisarvoisempaa sen sijaan on se, onko kittaus millilleen oikean levyistä tai suoraan vedetty. Jokainen päättää itse minkälaiseen työn jälkeen on tyytyväinen.

Kitti levitetään kittiveitsellä tasaiseksi vinoksi pinnaksi. Kittiveitsen ominaisuudet ovat makuasia: kapea, leveä, viisto tai suora pää, jäykkä tai taipuisa.

Pikkulinnut nokkivat tuoretta kittiä, mikä ei suinkaan ole urbaani legenda. Tähän ei välttämättä auta mikään, aina voi kuitenkin kokeilla vaikka valkopippurijauheen lisäämistä kittiin.

Maalauksen voi tehdä 4-5 päivän päästä, jos kitti on päässyt hyvin kuivumaan ulkoilmassa valoisassa paikassa kesällä. Talvella ja sisätiloissa on syytä odotella pitempään, jopa pari viikkoa. Jos maalaus tehdään liian tuoreelle kitille, maalipinta saattaa kupruilla irti jonkin ajan päästä.

Kun ensimmäinen maalauskerta on kuivunut kitin päällä, on aika puhdistaa lasit. Usein pelkkä vesi ja rätti riittävät, mutta joskus kitin vernissatöhryjä joutuu pyyhkimään tärpätillä.

Maalaisjärki sallittua

Ikkunoiden kunnostamiseen löytyy jos minkälaisia ohjeita. Paras on kokeilla ja käyttää itselle sopivia työmenetelmiä, kunhan muistaa tietyt perusperiaatteet. Älä korjaa kunnossa olevaa, käytä perinteisiä materiaaleja ja pitäydy rakennuksesi tyylissä ja hengessä, niin hyvä tulee!

Jaana Ahonen
kirjoittaja on Karhulassa asuva rakennusrestauroija
www.restaurointikymi.fi


Ikkunakirjallisuutta

Marjukka Dahl, Ikkunoiden korjaus – Miksi vanhat ikkunat kannatta korjata, Opinnäytetyö 2004, EVTEK Muotoiluinstituutti (löytyy pdf-tiedostona Helsingin kaupunginmuseon sivuilta)

Kauko Tulla, Ikkunat kuntoon, Rakentajain Kustannus Oy 1982
- kirjassa myös Panu Kailan hyvä katsaus ikkunoiden historiaan.

Ikkunoiden korjaus, Museoviraston korjauskortisto KK8, 2000, http://www.nba.fi/tiedostot/31d0b58e.pdf
- havainnollisia kuvia, monipuolinen ohje

Teppo Korhonen ja Jouko Eskelinen, Suomalainen ikkuna, Multikustannus Oy, 2007.
- esittelee suomalaisen ikkunan teknistä ja tyylillistä kehittymistä

Kari Hemmilä ja Risto Saarni, Ikkunaremontti, Rakennustieto Oy, 2002.
- paljon teknistä tietoa ikkunoiden ominaisuuksista

Hirsitalo sijaitsee Lappeenrannassa. Talon mitat ovat 7,2 m * 15,1 m. Talo on rakennettu 1908.  Se on täysin alkuperäisessä kunnossa, eli siinä ei ole esim. viemäreitä eikä vesijohtoja. Talo on ulkopuolelta rapattu. Hirret vaikuttavat terveiltä ja talo on hyvin ryhtinsä säilyttänyt. Vesikatto on myös ehjä.

Tämän talon saa siis purkaa/siirtää pois. Purkaminen jää ottajalle. Perustukset, piiput ja tulisijat voi jäädä paikalleen (eli ns. kaivinkonehommat). Muutaman ikkunanpokan omistaja  haluaa kuistista itselleen. Irtaimisto ei kuulu “kauppaan”.

Talo pitäisi olla purettuna noin vappuun mennessä. (Toimittajan huomautus: aikataulusta voi ainakin yrittää neuvotella lisäaikaa.)

Jos kukaan ei halua pelastaa taloa, tulee kaivinkone ja purkaa sen pois.

Yhteydenotot:
Tarmo Kivioja
050-5241920

Paljon siitä taisi olla ammattiylpeyden pönkittämistä, mutta pensseli ei ole lainkaan niin yksinkertainen työkalu kuin päältäpäin näyttää. Ja paras pensseli on aina sopivaksi käytetty ja sisään ajettu, ei juuri kaupasta haettu.

Pensselin käyttöönotto

Luonnonharjaspensseliä ei pidä ottaa käyttöön tuosta vain. Synteettiset, muovikarvaiset pensselit voi hätätapauksessa laittaa suoraan kaupasta maalipurkkiin, mutta sekään ei ole suositeltavaa jos haluaa pensselin säilyvän pitkään.

Vanahanajan maalarien tapa pehmittää luonnonharjaspensseliä päivä tärpätissä tai pellavaöljyssä ennen käyttöä on aivan perusteltu. Luonnonharjaksen sisällä on onttoa tilaa ja onteloita. Jos pensseli tökätään suoraan maaliin, maali imeytyy karvan huokosiin ja pesuista huolimatta jää sinne. Vaikka luulee pesseensä pensselin hyvin, harjasten sisällä on vielä maalia tai lakkaa ja sen kuivuessa pensselistä tulee jäykkä ja huono. Pehmityksen tarkoituksena on täyttää luonnonharjaksen huokoset öljyllä tai tärpätillä ennen kuin pensseliin laitetaan maalia tai lakkaa.

Myös halvat muoviharjaspensselit vaatimattomampaan työhön kannattaa pesaista vedellä ja kuivata hyvin ennen käyttöä. Tällä tavalla saadaan kaupassa kertynyt pöly ja irtoharjakset irtoamaan. Irtoharjaksia voi yrittää irroitella pyörittelemällä harjaspäätä kämmenkupissa varovasti. Yleisesti ottaen huonolaatuista pensseliä, josta jää koko ajan karvoja maaliin ei pitäisi käyttää edes veneen myrkkymaalaukseen. Jälki on huonoa ja maalaus vie kauan.

Säilytys

Jos pensselin pesee tärpätillä joka lakkauksen jälkeen ja jättää kuivumaan niin siihen jää usein vähäisiä lakan jäämiä, jotka sitten varisevat seuraavalla kerralla lakan sekaan pölynä ja näkyvät epätasaisuuksina pinnassa.

Pensseliä kannattaa säilyttää pineenitärpätissä, pellavaöljyssä, vernissassa tai näiden sekoituksessa. Sitä ei siis tarvitse pestä tärpätillä ja kuivata jokaisen maalaus- tai lakkauskerran jälkeen, vaan se vain suditaan kuivaksi ja laitetaan astiaan, jossa on öljyä. Öljyn on yletyttävä reilusti harjasten yli, koska jos pinta on edes harjasten yläpään korkeudella, ilmassa olevalla harjasten osalla öljy kuivuu ja kovettaa pensselin tyven.

Öljysäilytyksen etuna on, että lakkaamisen jälkeen ei pensseliä tarvitse pestä millään lailla kunhan pyyhkäisee ylimääräisen lakan pois ja nakkaa sudin pellavaöljyyn. Sutia ei saa koskaan jättää seisomaan astian pohjalle harjastensa varaan. Tähän on kaksikin syytä: varsinkin pienempien siveltimien harjakset taipuvat maatessaan pohjaa vasten. Taipuneet harjakset törröttävät kuka mihinkin suuntaan eikä sudilla saa enää kunnon jälkeä. Toinen, vieläkin tärkeämpi syy on, että pohjalle kertyy pölyä ja maalin- tai lakanjäämiä, jotka tarttuvat pohjalla seisovaan pensseliin.

Jotta harjakset eivät vaurioidu, kannattaa tehdä vähän apuvälinettä säilytykseen. Pensselien varsiin voi porata pienen reiän, jonka läpi pujottaa säilytyksen ajaksi jämäkän rautalangan tai muun piikin. Lanka jää purkin suulle keikkumaan ja suti roikkuu sen varassa vapaasti öljyssä. Samaan lankaan voi pujottaa useammankin pensselin. Purkin päällä on hyvä pitää vaikka toista ylösalaisin käännettyä purkkia pölysuojana. Jos pensseleitä pitää kuljetella työmaalta tioiselle tai vaikka kodin ja veneen välillä, niin sen voi tehdä vaikka Minigrip-pussissa johon lirauttaa desin öljyä. Säilytykseen pussi ei käy, koska sinne menee öljyä niin vähän että se helposti kuivuu ja pilaa pensselin.

Vanhasta puolentoista litran limsapullosta saa näppärästi pensselinsäilytysastian. Pullo katkaistaan hartian kohdalta. Yläosasta tulee mainio pölysuoja, kun sen alareunaan sahaa neljä viiltoa jotka mahdollistavat yläosan työntämisen alaosan sisään. Pensselien varsiin porataan pikkuiset reiät joista ne saa roikkumaan. Polkupyörän pinnasta saa passelin rautalangan ripustimeksi. Tällainen purkki syntyy työmaalla parissa minuutissa.

Kun käyttää pelkkiä öljylakkoja niin öljysäilytys on kaikkein helppohoitoisin ja myös pensselille paras. Suurin osa alkydilakoistakaan ei vierasta pellavaöljyä, mutta pensseli on kuivattava erityisen hyvin ennen maalausta tai lakkausta ja pellavaöljyn voi korvata joko kokonaan tai osittain pineenitärpätillä. Uretaanilakoille tai muille koville aineille öljy ei käy, mutta tilalla voi käyttää pineenitärpättiä joka on yhtä lailla rasvainen aine ja säilyttää harjakset joustavina. Muista kuitenkin että mitä enemmän säilytysseoksessa on tärpättiä, sitä nopeammin se haihtuu. Pellavaöljy säilyy astiassa haihtumatta kuukausia.

Tikkurila suosittelee alkydimaalien ja -lakkojen kanssa lyhyisiin säilytyksiin maalausvaiheiden välissä pensselin säilyttämistä vedessä. Tällä estetään liuottimen haihtuminen, maalin hapettuminen ja kuivuminen, mutta se ei sovellu pitkäaikaisempaan säilytykseen. Se myös pilaa pellavaöljymaalien kiillon, niin että senkin vuoksi välttäisin vettä ainakin perinteisten maalien kanssa.

Kyllästepensselit ja -sudit unohtuvat monesti johonkin seisomaan ja öljy kovettaa harjakset käyttökelvottomiksi. Muista siis joko pestä öljy pois myös kyllästyspensseleistä tai säilytä niitäkin öljyssä. Älä kuitenkaan samassa astiassa lakkasiveltimien kanssa, koska pellavaöljykyllästetttä levittäessä pensseliin tarttuu paljon likaa ja pölyä joka helposti siirtyy lakkapensseliin jos sitä pidetään samassa astiassa.

Säilyän omia pensseleitäni aina öljyssä. Säilyttelen myös samansävyisiä maalipensseleitä samassa astiassa: kunhan pensselin kuivaa hyvin, siitä ei tartu väärää väriä uuteen maaliin. Jos käyttää pensseliä vain kerran vuodessa niin voi olla hyvä säilyttää niitä kuivillaan väliaika, mutta kun omiani tarvitsen aina vähän väliä niin en ole niitä malttanut ottaa öljystä pois. Vaihdan vaan aina välillä öljyn purkkiin ja sivelen vanhan öljyn johonkin kapulaan kyllästeeksi, ja pesen pensselit puolen vuoden tai vuoden välein.

Käytä aina öljymaaleille öljyä tai vernissaa, älä koskaan tärpättiä. Alla olevassa kuvassa on pensseleitä jotka oli pitkään pellavaöljyssä ja pärjäsivät hyvin, mutta sitten joku avulias talkoolainen laittoi ne lakkabensapurkkiin “säilymään”. Pellavaöljy muuttuu tuollaiseksi inhottavaksi ryyniksi tärpätissä ja puhdistamisessa on hirmu homma.

Lakkabensiini ei ole kovin hyvä pitkäaikaissäilytykseen edes liuotinohenteisille, mutta pellavaöljymaaleille noin käy aina jos ne unohtaa lakkabensaan.

Pensselin puhdistus ja kuivaus

Jotta kaikki maali tai lakka saadaan pois, pensseliä pestään pienessä määrässä liuotinta ja kuivaillaan ylimääräinen lakka tai maali nukkaamattomaan liinaan tai talouspaperiin. Tätä toistetaan niin moneen kertaan, että tärpätti pysyy kirkkaana. Samalla pitää myös hieroa pensseliä kunnolla, että maalit tai lakat saa pois myös harjasten juuresta. Kannattaa kuitenkin käyttää useampi pikkuerä liuotinta ennemmin kuin vain huljuttaa yhdessä isossa määrässä. Kun enin lakka on saatu pois, pensseli vielä pestään vedellä ja astianpesuaineella.

Vesipesu vie viimeisetkin lakat ja puhdistukseen käytetyn tärpätin ja pensseli jää pehmoiseksi. Vielä tärpätistä märkään pensseliin töräytetään runsaasti astianpesuainetta päälle ja saippua vaivataan pensselin sisään hyvin. Jatketaan vaivaamista samalla kun huuhdotaan pensseliä juoksevan veden alla. Temppu toistetaan muutamaan kertaan, kunnes harjasten juuretkin ovat puhtaat. Tämän jälkeen suti jätetään ilmavaan ja pölyttömään paikkaan kuivumaan, vaikkapa lasipurkkiin harjakset ylöspäin. Luonnonharjaspensseleihin voi sitaista puuvillalangan kevyesti pensselin kärjen ympärille niin että karvat eivät lähde harottamaan kun suti kuivuu.

Pineenitärpätti on mielestäni rasvaisuutensa vuoksi parempaa ainetta kuin mineraalitärpätti (teollisuusbensiini). Se on pineenin ja kareenin seos ja ainakin nykyään Kiillon pineenitärpätti on aika eri ainetta kuin vanha Oulutärpätti. Minusta Sateenkaarivärien tavara on lähempänä oikeaa nykyään. Eli se ei ole aina sama aine, vaikka samalla nimellä myydäänkin.

Puhdistukseen käytän kanisteritärpättiä (siis mitä vain Kiillon tai Teknoksen lakkabensaa jota saa yli 5 l astiassa). Se kun on halpaa ja totta on, ettei kaikkeen kannata kallista pineeniä haaskata. Mutta oikeat aineet oikeaan paikkaan.

Katastrofiapua

Jos pensseli on jo päässyt kuivumaan, niin sitä voi yrittää sulatella tärpätissä. Laitetaan säilytysastiaan tärpättiä ja pensseli roikkumaan sinne. Välillä voi varovasti leipoa harjaksia auki. Valitettavasti kerran kuivuneesta pensselistä on vaikea saada enää todella hyvää millään konstilla. Vaatimattomampaan työhön se saattaa vielä kuitenkin kelvata.

Kuivuneeseen pensseliin auttaa myös maalinpoistoaine. Se on kuitenkin pestävä korostetun huolellisesti pensselistä pois, koska maalinpoistoaineen jäämät pensselissä pilaavat maalauksen.

Sanonta “laittaa pensselit santaan” on todella kuvaava sille että “nyt ei enää metriäkään”, hiekkaisella pensselillä ei maalata yhtään. Toisinaan käy niin, että pensseli lipsahtaa liukkaista sormista maahan. Jos työmaalla sattuu olemaan kyllästystöistä reilu astia kyllästettä, helpoin tapa on huuhtoa pensseli siinä. Tärkeintä on päästä huuhtelemaan pensseliä vapaassa öljyssä ja tärpätissä harjakset alaspäin jotta hiekanmurut huuhtoutuvat pois. Missään tapauksessa ei pidä yrittää vain pyyhkiä hiekkaa paperiin tai rättiin, koska sillä tavalla vain leipoo muruset syvemmälle pensseliin.

Reilun tärpättihuuhtelun jälkeen pensseli pestään vedellä ja saippualla kuten normaalisti yrittäen kuitenkin välttää veden laskemista pensselin vastakarvaan, jottei vesi veisi hiekkaa syvemmälle. Pahastikin hiekkaisen pensselin voi saada ihan kohtuudella käyttökelpoiseksi. Viimeistelylakkaukseen tätä pensseliä ei kuitenkaan kannata välttämättä käyttää, pahasti hiekkaantuneen pensselin harjasten lomasta tahtoo aina löytyä joku muru lakan rumennukseksi.

Teksti & kuvat:
© Pekka Huhta

Lainattu tekijän luvalla osoitteesta
http://www.sihistin.fi/

Todellisuudessa restauroijien työsarkaan kuuluu yhtälailla myös uudemman rakennuskannan ja pientalojen säilyttävä korjaaminen. Rakennusrestauroijat ja -konservaattorit ovat kyllä ammattilaisia, jotka taitavat hienovaraisemmankin maalin raaputuksen kirurginveitsellä tai taidokkaiden salvosten veistämisen. He myös tutkivat ja selvittävät rakennuksen historiaa. Mutta he innostuvat myös kun saavat perehtyä rintamamiestalon saloihin tai auttaa aivan tavallisia omakotitalon omistajia.

Iso osa rakennuskannasta on 1940-1960 –lukujen pientaloja, joiden korjaamiseen restauroijakin mielellään osallistuu.

Restauroija korjaa harkiten ja dokumentoi
Restaurointi on korjaamista, missä huomioidaan tyylihistoria sekä vanhat, hyväksi havaitut korjaustavat materiaaleineen. Restaurointi ei suinkaan tarkoita asuinrakennuksen kohdalla sen museoimista. Nykyhetki tarpeineen ja tapoineen otetaan huomioon. Oleellista työssä on myös korjaustöiden dokumentointi. Se mitä tuli tehdyksi ja millä materiaaleilla on hyvä kirjoittaa paperille – se on korvaamaton apu kun taloa seuraavan kerran ryhdytään kunnostamaan.

Restauroijat tulevat mielellään katsomaan myös uudempia, vaikka 1940-60 -lukujen omakotitaloja, jotka voivat olla rakennustekniikaltaan hyvinkin perinteisesti tehtyjä, vaikka ulkomuodossa onkin jo moderneja piirteitä. Talon ei tarvitse olla autenttinen pinkopahveineen ja pystyuuneineen. Riittää, että omistajalla on halu korjata rakennustaan sen henkeen sopivilla tavoilla tavoitteenaan rakenteellisesti toimiva ja terveellinen talo. Turhaa uusimista ja tyyliin sopimattomia korjaustapoja on syytä välttää. Eihän vanhaan autoonkaan laiteta uudempaa osaa jostain toisesta mallista, vaan parhaiten sopii juuri kyseisen auton vuosimallia vastaava kuosi. Korniltahan se näyttäisi, jos 1970-luvun kuplavolkkariin istutetaan vuoden 2009 Toyotan ratti. Sama pätee vanhoihin rakennuksiin. Oikein korjaamalla niiden arvo säilyy. Ne kestävät aikaa myös tuleville sukupolville.

Kuva vuonna 1958 rakennetun talon terassista.

Lempeyttä ja ymmärrystä lähimenneisyyden luomuksiin
Kaikki mikä on liian lähellä omaa aikaa, ei tunnu mitenkään säilyttämisen arvoiselta. Sitä on liikaa ja kaikkialla. Kuulostaako tutulta? Ei tarvitse mennä omaa keittiötään pidemmälle, kun mieli jo tekee tepposiaan ja sitä huomaa kaipaavansa modernimpaa näköä 1980-luvun sinänsä kunnossa olevan kaapistorivin tilalle. Entä muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun kyseinen aikakausi viimein on suurinta huutoa, mutta keittiö tuli saneerattua pelkästään omien mielihalujen perusteella ja sisustuslehtien innoittamana. Uusvanhaan turvautuminen ei ole niin hyvä vaihtoehto kuin aito ja alkuperäinen. Ihmismieli mukautuu kyllä vanhaan taloon, mutta vanha talo ei aina kestä kaikkia ihmisen haluamia muutoksia.

Asia on juuri niin kuin Talotohtorikin äskettäin palstallaan filosofoi: kulttuurin kypsyys näkyy sen suhtautumisessa omaan menneisyyteensä. Vanhaa väheksyvä asenne omaksuttiin laajalti sotien jälkeen, kun jälleenrakennuskausi teollistumisineen jylläsi ja huonoista elinolosuhteista haluttiin päästä maaseudullakin eroon. Tämä oli sinänsä ymmärrettävää. Kaikki vanha nähtiin köyhyyden merkkinä mikä tuotti häpeää, eikä tästä asenteesta vieläkään olla päästy täysin eroon. Vasta viime vuosina on herätty arvostamaan esimerkiksi 1950-luvun omakotitaloja ja moderni rakennuskantakin on saanut huomiota.

Suhtaudu siis lempeästi ja ymmärryksellä lähivuosikymmenien rakennuksiin. Jonain päivänä ne ovat niitä todella vanhoja ja arvokkaita 100-vuotiaita taloja, joita me nyt ihannoimme ja tavoittelemme.

Jaana Ahonen

kirjoittaja on Karhulassa asuva rakennusrestauroija
www.restaurointikymi.fi

Professori Pekka Laaksonen tarkastelee, miten Suomeen myytäviä perinteenmukaisia savusaunoja eli mustia kylyjä rakennetaan Paanajärven kylässä.

Paanajärven kylä Vienan Karjalassa kuuluu koko maailman yhteiseen kulttuuriperintöön. Se on ainutlaatuinen puuarkkitehtoninen muistomerkki. Voimala-altaaseen hukuttamisuhan takia se oli vuosina 1998 – 2001 World Monuments Watchin maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalla. Paanajärven kylälle myönnettiin vuoden 2005 Europa Nostra -mitali, mikä on korkein eurooppalainen tunnustus kulttuuriperinteen säilyttämistyöstä. Se oli myös ensimmäinen koskaan Venäjälle myönnetty Europa Nostra -palkinto.

Paanajärven kylämaisemaa.

Kylän pelastamiseksi ja kunnostamiseksi Juminkeko-säätiö aloitti siellä vuonna 1998 restaurointikoulutuksen. Aluksi rahoitus saatiin WMW:n kautta Amerikasta. Myöhemmin hyödynnettiin Suomen lähialueyhteistyövaroja mm. rakentamalla kylään sahalaitos ja jatkamalla kulttuuriperinnön säilyttämiseen tähtäävää koulutusta. Kirvesmies- ja veneentekokoulutuksen lisäksi kylän naisille järjestettiin monipuolisia tekstiilialan kursseja, joissa palautettiin kylän vanha kirjontaperinne sekä matonkudonta- ja huovutustaito. Kun Suomen Kulttuurirahasto myönsi suuren apurahan Paanajärven pelastamiseksi ja lisärahoitusta saatiin myös EU:n TACIS-ohjelman kautta, koko kylää varten on tehty restaurointisuunnitelma ja tähän mennessä valtaosa kulttuurihistoriallisiksi muistomerkeiksi luokitelluista rakennuksista on restauroitu. Tärkeää on myös se, että Venäjän valtio osallistuu kylän suojelutoimenpiteisiin. Vuonna 2007 Karjalan kulttuuriministeriö myönsi ensi kerran varoja Paanajärven säilytystoimenpiteisiin tilaamalla kylän kirkon restaurointisuunnitelman. Kulttuuriministeriö on myös aloittanut toiminnan Paanajärven kylän hakemiseksi UNESCO:n Maailmanperintöluetteloon.

Vanha savusauna Paanajärven kylässä. Se on antanut mitat myyntiin valmistettaville mustille kylyille.

Jotta kylä säilyisi elävänä, Juminkeko-säätiö on EU:n Naapuruusohjelman kautta järjestänyt siellä yrittäjyyskoulutusta, jonka tavoitteena oli perustaa firma, joka työllistäisi kylän käsityöläiset – niin miehet kuin naisetkin. Vuonna 2007 tämä yritys syntyi. Sille annettiin nimi “Musta kyly”, joka tarkoittaa savusaunaa. Se organisoi käsitöiden tekemisen kylässä, ostaa kaikki kyläläisten tekemät tuotteet ja myy ne joko kotimaahansa tai Suomeen. Tuotelistalla ovat vienalaisen perinteen mukaisesti tehdyt savusaunat, veneet, matot, kirjonta- ynnä muut tekstiilikäsityöt. Musta kyly -firma työllistää käytännössä kaikki kylän työikäiset ja -haluiset asukkaat.

Vienalainen vene ja musta kyly.

Kuten kylän yrityksen nimi kertoo, sen päätuotteena on savusauna. Malliksi on otettu kylässä vielä olemassa olleet mustat kylyt. Paanajärven myyntituotteet ovat siis aitoja vienalaisia savusaunoja. Niitä voi ostaa Suomeen. Saunapakettiin kuuluu myös kylän naisten tekemät saunatekstiilit: eteisen eli sintson ikkunaverho sekä lattiamatto ja penkinpäällyspoppanat.

Musta kyly Kemijoen rannassa Paanajärven kylässä. Tässä saunassa kulttuurimatkailijat voivat testata, millaiset löylyt vienalainen savusauna antaa.

Paanajärven mustia kylyjä ja vienalaisia puuveneitä tällä puolen rajaa myy Suomeen perustettu yritys Paanajärven puusta Oy (www.paanajarvi.fi). Kylän naisten tekstiilitöitä voi ostaa Juminkeosta (www.juminkeko.fi). Jokainen, joka ostaa Paanajärven kylän tuotteita, tukee samalla ainutlaatuisen myös suomalaiseen kulttuurin Kalevalan kautta perustavasti vaikuttaneen vienankarjalaisen kulttuuriperinnön säilymistä. Toinen mahdollisuus tukemiseen on tehdä matka Vienan runokyliin. Niitä järjestää karjalainen Arhippa Perttusen säätiö yhteistyössä Juminkeon kanssa. Tietoja Vienan matkoista saa Juminkeosta tai internetistä osoitteesta: www.juminkeko.fi/viena.

Markku Nieminen

Musta kyly lämpiää.

Oikea kiinteys riippuu käyttöpaikasta. Osien sovitukseen puuvenehommissa saa tehdä hyvinkin löyhän kitin, joka petautuu osien väliin hyvin. Ruuvinreikiin kiinteys on sellainen, että kittiä ei pysty juuri kylmiltään käyttämään, mutta käsissä lämmitettynä ja leivottuna se on helppo levittää. Työmenetelmä on tosiaankin se, että kittimöykkyä pidetään lämpimässä kouransilmässä koko ajan ja siitä leivotaan sopivaa massaa ruuvinreikiin tai muihin koloihin. Ja ikkunahommiin kitti pitäisi olla siltä väliltä, että se levittyy kittiveitsellä. Omaan makuuni Tikkurilan valmis pellavaöljykitti on vähän turhan löysää ikkunoihin muuten kuin pohjakitiksi lasin alle. Pintaan teen vähän tukevampaa kittiä. Ruuvinreikiin se on ehdottomasti liian löysää.

Kittiä voi värjätä maaväreillä, mäntyisiin veneisiin käytetään yleensä polttamatonta terraa tai polttamatonta sienaa, mahonkisiin poltettua terraa tai sienaa. Niillä saadaan osapuilleen oikean sävyinen kitti, joka ei juuri erotu lakan alta. Väriä tarvitaan todella vähän, ehkä teelusikallinen paria kolmea liitujauhodesiä kohti. Väri kannattaa sekoittaa liituun kuivana, valmiiseen kittimöykkyyn sitä ei tahdo saada millään tasaiseksi. Jos talossa on taiteilijan öljyvärejä, niin niistäkin voi tursotella eri sävyjä liitojauhon sekaan oikeamman sävyn saavuttamiseksi.

Kitin voi tehdä pienissä erissä ihan vain levynpalan päällä veivaten, mutta isompiin eriin kannattaa ottaa porakone käyttöön.

Kuva 1.

Liitujauho sävytetään ensin, jos siihen on tarvetta. Pienikin määrä pigmenttiä tekee vahvan värin kittiin, joten ole varovainen. Sen jälkeen lisätään jauhoon öljyä tai vernissaa ihan pikku tilkka kerrallaan, kunnes kitistä alkaa tulla murotaikinan näköistä ryyniä. Lisää öljyä varovasti, koska sitä todella tarvitaan hyvin vähän.

Öljyä alkaa olla tarpeeksi kun ryynit alkavat hiukan sulaa yhteen ja kitin pinta näyttää hetken seistyään rasvaiselta. Tällä tavalla tulee kovaa kittiä, pehmeämpään öljyn lisäystä saa jatkaa hiukan pidempään.

kuva 2.

Kova ruuvinreikäkitti on melkein helpoin tehdä hakkaamalla. Pehmeämpää kittiä voi vaivata käsin, mutta kovaa kittiä tehdessä kitin saa notkistettua helpommin kun sitä hakkaa lattiaan tai paukuttelee isolla vasaralla.

kuva 3.

Hakattu kittilevy kääritään aina välillä rullalle ja jatketaan hakkaamista. Niin kauan kun kitti halkeilee rullatessa, se on joko liian vähän vaivattua tai liian kuivaa. Tarvittaessa voi laittaa ihan pikku tilkan öljyä joukkoon kääröä uudelleen rullatessa jos tuntuu että kitti ei millään notkistu.

kuva 4.

Kitin koostumuksen kuvailu on valitettavan vaikeaa. Sitä pitää hiukan kokeilla aina käyttötarkoituksen mukaan: painuuko se sopivasti kasaan osia toisiinsa sovittaessa, täyttääkö se helposti ruuvinreikiä kitatessa, levittyykö se kittiveitsellä lasittaessa. Siihen on vaikea antaa kirjallista neuvoa, vaan oikea kiinteys on kokeiltava jokaiseen paikkaan erikseen.

Aivan omanlaisensa kitti on maaliin tehty lastakitti. Lakkamaaliin tai lakkaan tehtynä siitä tulee hyvin kovaa ja nopeasti kuivuvaa lakkakittiä. Tällaisen kitin parhaisiin ominaisuuksiin kuuluu, että se on sävytettävissä lopullisen maalipinnan väriin, kun kitin vain tekee pintamaaliin.

Lastakitti on lastalla levitettävää ja se tehdäänkin lastalla. Tekojärjestys on toinen kuin tavallisessa kitissä: ensin otetaan tilkka maalia lasilevylle.

kuva 5.

Sen jälkeen ripotellaan maaliin siivilän läpi kittijauhoa ja sekoitetaan se huolellisesti käännelleen lastalla maaliin.

kuva 6.

Kun kitti on sopivan paksuista, jatketaan vielä sekoittamista niin pitkään että siinä ei näy kuvassa olevia pieniä “helmiä”, kuivemman kitin nokareita. Kunnollinen lakkakitti on sitkeää ja tasa-aineista. Se levittyy helposti lastalla, mutta kovin syviä syvennyksiä kitatessa pitää kittaus toistaa pariin kertaan, koska kitti kutistuu jonkin verran kuivuessaan.

kuva 7.

Kittiä voi tehdä aika paljon kerrallaan, koska se säilyy hyvin. Olen säilyttänyt isoja astioita ikkunakittiä jopa pari vuotta eikä kitti ollut juuri moksiskaan. Pintaan syntyy ohut kuivunut nahka, joka pitää poistaa tarkkaan ennen käyttöä, koska nahanmuruset ovat aina tiellä kitatessa. Nahoittumisen vuoksi kitin pinta kannattaa aina tasoittaa ennen säilytystä jotta pinnan saa helpoimmin nyljettyä irti.

Kitti säilyy hyvin tiiviiseen (mielellään kaksinkertaiseen) muovipussiin pakattuna ja muovi paineltuna kittiin kiinni. Jos kittiä säilyttää astiassa, pintaan on hyvä painella esim. tuorekelmu tai muu muovi. Se suojaa pintaa hapettumiselta lyhyessä säilytyksessä ja pidempään säilytettäessä pintaan tuleva nahka yleensä lähtee kätevästi muovia irrottaessa. Pidempään säilytettyyn kittiin voi notkisteeksi vaivata vielä pikku tilkan raakaa pellavaöljyä tai puutärpättiä ennen käyttöä.

Liitujauhoa saa rautakaupoista kilon pusseissa, taiteilijatarvikeliikkeistä pienemmissäkin erissä. Väriaineet löytyvät myös taiteilijatarvikeliikkeistä niin että jos reikiä on vain muutama niin ehkä kannattaa hankkia sieltä rautakaupan sijaan. Ainakin Starkin valikoimiin on kuulunut liitu pussitavarana, samaten Uula-tuotteen maaleja myyvistä kaupoista voi hankkia Uulan pussittamaa liitua.

Liitu pitää säilyttää kuivana, koska kitissä oleva vesi heikentää sitä. Onpa jossain ohjeessa mainittu sekin että jos halutaan oikein hyvää venekittiä, niin liitu pitäisi kuivata avotulella peltilevyn päällä. Säilytä liitua siis huolella eikä jossain pressunkulman alla veneellä.

Kittausta ei saa koskaan tehdä suoraan paljaalle, käsittelemättömälle puulle. Jos puuta ei ole kyllästetty, maalattu tai muuten käsitelty, niin kitin sisältämä öljy imeytyy puuhun ja kitti kovettuu ennen aikojaan pilalle. Kitattavat paikat pitää siis joko öljytä hyvin tai pohjamaalata. Ikkunoiden lasituksessa kitin alla käytetään ohutta kerrosta sellakkaa tai oksalakkaa estämässä imeytymistä.

Teksti & kuvat:
© Pekka Huhta

Lainattu tekijän luvalla osoitteesta
http://www.sihistin.fi/pintakasittely/kitti.html

Vanha juuri käytöstä poistettu jakorasia. Johtimien eristeet ovat hyvin hauraat.

Kunnossa olevat sähköasennukset ja sähkölaitteet ovat oikein käytettyinä ja huollettuina turvallisia ja toimivia. Turvatekniikan keskuksen (TUKES) vuosina 1998-1999 ja 2003-2004 tekemien kahden sähköpalojen seurantatutkimuksien mukaan Suomessa syttyy vuosittain yli 1500 sähköpaloa, joissa kuolee ihmisiä vuodessa keskimäärin noin 20. Lisäksi sähköpaloista aiheutuu mittavia omaisuusvahinkoja. Myös suoranaisiin sähköiskuihin kuolee joka vuosi useita henkilöitä ja vakavia sähkötapaturmia sattuu noin 50 henkilölle.

Keskuksen ryhmävarokkeen liitin sulanut kovan kuormituksen ja huonon liitoksen takia. Ryhmäjohdon eristeet olivat jo palaneet 30 cm:n matkalta.

Suomessa on vielä paljon vanhoja huonokuntoisia sähköasennuksia ja sähkölaitteita. Vanhentuneet johdot, kojeet ja laitteet ovat aina riskejä arvokkaille vanhoille rakennuksille. Tulipaloriskien lisäksi huonokuntoiset asennukset ja laitteet muodostavat sähkön käyttäjälle myös ylimääräisen sähkötapaturmariskin.

Monien vanhojen 50-luvulla tai aikaisemmin asennettujen kaapeleiden ja johtojen eristeet saattavat suorastaan hajota käsiin, kun niitä koskettelee tai vähän taivuttelee. Lisäksi eri jakorasioiden ja kojeiden liittimien liitokset saattavat ajan kuluessa hapettua ja löystyä. Tämä saattaa aiheuttaa liitosten kipinöintiä ja lämpenemistä ja siten rakennuksen syttymis- ja tulipalovaaran.

Sähkön kulutus on huomattavasti kasvanut aikaisemmasta. Vanhojen perinteisten talojen asukkaatkin haluavat yleensä kaikki nykyajan mukavuudet ja koneet. Se johtaa helposti vanhan kodin vanhan sähköverkon johtojen ja kojeiden ylikuormittumiseen.

Vanhan valokytkimen tausta. Huomaa johtimien metalliosat, jotka ovat paljaana eristeiden murennuttua. Kaapelin päällysvaippa on johtavaa metallia.

1.2. Kuinka kannattaa toimia?

Kodin kiinteiden sähköasennusten sähkötyöt ja – korjaukset ovat sallittuja vain osaavalle sähköalan ammattilaiselle. Voit kuitenkin itse tarkkailla asennusten kuntoa. Rikkoutuneet tai mustuneet pistorasiat ja johdot, rikkinäiset kytkimet, ryhmäkeskuksen laitteet yms. on syytä korjauttaa heti sähköalan ammattilaisella. Myös toistuva sulakkeen palaminen on merkki siitä, että sähköasennuksissa tai laitteissa on vikaa, joka tulee tutkia ja korjauttaa. (Tukes, sähköpalot -esite)

Haltija on aina vastuussa rakennuksensa sähköasennusten turvallisuudesta ja toimintakunnosta. Rakennusten sähköasennusten uudistustarvetta täytyy aika-ajoin selvittää. Rakennuksen omistaja voi tilata sähköurakoitsijan, valtuutetun tarkastajan tai valtuutetun laitoksen arvioimaan vanhojen sähköasennusten kuntoa. Kun rakennuksen omistaja vaihtuu, kannattaisi myös tarkastuttaa sähköasennukset alan ammattilaisella, esimerkiksi kuntotarkastuksen yhteydessä. Riittävän perusteellinen tarkastus on hyvä lähtökohta korjaustarpeiden selvittämiseksi ja korjaustöiden suunnittelulle. On lisäksi aina muistettava, että sähköurakointi on lailla säädeltyä luvanvaraista toimintaa.

Varsinaisten uudistusten toteuttajaksi kannattaa kutsua sellainen sähköalan ammattilainen paikalle, joka ymmärtää sähköturvallisuuden lisäksi myös vanhan rakennuksen arvon. Tämä ei ole itsestään selvä asia. Kaikki sähköurakoitsijat eivät välttämättä riittävästi arvosta tai ymmärrä vanhan rakennuksen “hengen säilyttämistä”. Urakoitsijan kanssa on neuvoteltava eri toteuttamisvaihtoehdoista ja työ kannattaa sopia kirjallisesti. Ei saa antaa urakoitsijan aina valita helpointa ja halvinta mahdollisuutta. Lopputulos saattaa pahimmillaan näyttää todella huonolta, kun tarkastellaan historiallista rakennusta. Työn teettäjän kannattaa paneutua asioihin mahdollisuuksien ja voimavarojen mukaan. Jos on varaa ja mahdollisuuksia saada projektiin arkkitehti ja osaava sähkösuunnittelija, jotka ymmärtävät perinnerakentamisesta, onnistumisen mahdollisuus on jo melko hyvä. Kun rakennuksella on vielä todellista historiallista museoarvoa tai se on suojelukohde, sähkötyötkin tulee suunnitella ja tehdä museoviraston kanssa yhteistyössä.

“Vuosisadan ikäinen hirsitalo on arvokas, jonka korjaamiseen ei lähdetä hötkyillen. Yhteys arkkitehtiin ja sähkösuunnittelijaan säästää turhilta töiltä ja virheiltä. Sähköurakoitsijan valintaan kannattaa paneutua, sillä hänen työnsä jälki näkyy vuosikymmeniä”. (Sisko Vuorenmaa, Sähköinfo oy)

1.3. Muista vaatia tarkastuspöytäkirja!

Sähköurakoitsijan on tehtävä aina tehdystä työstään käyttöönottotarkastus. Sähköurakoitsijan on aina tarkastettava ja tehtävä tarvittavat mittaukset jo ennen sähköasennusten käyttöönottoa. Asiakkaalla on oikeus saada sähköurakoitsijalta sähköasennusten käyttöönottotarkastuksesta tarkastuspöytäkirja tarvittavine dokumentteineen.

Markku Laivamaa
Sähkövoimatekniikan Lehtori

Lähteet:

• Sähköpalot Suomessa. Tiivistelmä seurantatutkimuksen 2003-2004 tuloksista. Nurmi, VP., Nenonen, A., Sjöholm K., Tukes
• Näin vältät sähköpalon -esite., Tukes,
• Vanhan hirsitalon sähköistys. artikkeli Sähköala koti -lehdessä 2008, Sisko Vuorenmaa, Sähköinfo oy

Linkkejä:

• http://www.tukes.fi/Tiedostot/sahko_ja_hissit/ESITTEET_ja_oppaat/sahkopalot_suomessa.pdf
• http://www.tukes.fi/Tiedostot/sahko_ja_hissit/esitteet_ja_oppaat/sahkopalot_turvavinkit.pdf
• http://www.sahkoturva.info/
• http://www.fennia.fi/Kotitalousasiakkaat/Turvallisuus/KodinTurvallisuus/Sahko.htm
• http://www.sahkoala.fi
• http://www.sahkoala.fi/kohderyhmat/pienrakentajat/SahkoalaKoti/koti_remonttiin/fi_FI/vanhan_hirsitalon_sahkoistys

Miksi keittomaalit ovat nostaneet jälleen profiiliaan? Ehkäpä syy on sen hengittävässä luonteessa. Keittomaalit eivät tee tiivistä kalvoa puun pintaan. Näin keittomaali mahdollistaa kostean puun kuivumisen. Keittomaalin sideaineena toimii tärkkelys.

”Laitapas, poika, helteellä sadetakki ja muovihousut päällesi,
niin jos et päältä kastu, niin sisältä kastut varmasti.”
Puun maalaamisessa periaate on aivan sama.
Ei siinä sen kummempia molekyylioppeja tarvita.
(Arto Uunila, Satakunnan Kansa, 1988)

Keittomaalin valmistus

Pietarilan (2003) mukaan vanhimmissa punamultakäsittelyjen reseptissä punainen väripigmentti sekoitettiin rauta- tai kuparisulfaattiveteen. Maali siveltiin kuumennettuna puupintaan. Mitä kuumempana seos saatiin siveltyä, sitä parempi tulos oli. Myöhemmin sively tehtiin kahteen kertaan. Värin pysyminen varmistettiin käsittelemällä pinta pikiöljyn ja vaalean tervan sekoituksella. Myöhemmin sideaineeksi tuli ruis- tai vehnäjauhoista tehty liisteri (Tikkurilan viesti 1/2003). Tämä uudempi tapa tehdä keittomaalia kehittyi 1700-luvulla. Keittomaalin tekemiseen käytettiin ruisjauhoa, punamultaa, rautavihtrilliä ja vettä. Perusaineisten joukkoon lisättiin joskus esimerkiksi tervaa, vernissaa tai suolaa.

Resepti

Keittomaalien valmistusreseptit vaihtelevat. Peltitynnyri on tyypillinen valmistusastia. Tynnyrin ympärille kiedotaan mineraalivillalevy, joka köytetään rautalangalla. Eristys tekee keittovaiheen kuumuudesta tasaisemman. Sekoittamiseen tarvitaan mela. Keittomaalin valmistusohje on museoviraston punamaalireseptin mukaan seuraavanlainen:

• 150 litraa vettä
• 6 kiloa rautasulfattia eli rautavihtrilliä (punamulta), tai sinkkisulfaattia (keltamulta)
• 12 kiloa hienoja ruisjauhoja
• 25 kiloa punamultaa
• haluttaessa: 5 litraa vernissaa, mikäli maalattava pinta on tiivis ja sileä
• haluttaessa: 200 grammaa suolaa säilöntäaineeksi

1. Kolme tai neljä ämpäriä kaadetaan puolilleen kylmää vettä, joihin sekoitetaan ruisjauhot.
2. Loput vedestä kaadetaan keittoastiaan ja ryhdytään lämmittämään.
3. Rautavihtrilli eli rautasulfaatti sekoitetaan kuumenevaan veteen melalla sekoittaen.
4. Kun vesi höyryää, mutta ei kiehu, kaadetaan sekaan ruisjauholiemet.
5. Maalia pidetään lähes kiehumispisteessä kahdesta kolmeen tuntia, välillä melalla hämmentäen.
6. Tämän jälkeen sekoitetaan joukkoon vähittäen lisäten pigmentti, esimerkiksi punamulta. Seos kouhuu lisäysvaiheessa helposti yli, joten sitä tulee hämmentää.
7. Pigmentin lisäyksen jälkeen seosta hämmennellään vielä jonkin aikaa, jotta maali tasoittuisi.
8. Tämän jälkeen tuli voidaan sammuttaa, mutta maalin annetaan hautua ja sitä sekoitetaan aika ajoin. Maali on valmista kun siihen kastetusta puutikusta ei kuivumisen jälkeen irtoa väriä. (Panu Kaila/Museovirasto 2000.)

Kuinka keittomaalia käytetään?

Kertamaalaus riittää, kun maalataan vanhan keittomaalipinnan päälle. Myös uuden puupinnan maalaus suositellaan tehtäväksi kertaalleen.  Toinen maalaus tehdään tarvittaessa vasta vuoden kuluttua. Mikäli maalataan kaksi paksua maalikerrosta, saattaa esiintyä maalipinnan kuoriutumista.

Huolehdi, että maalattavat pinnat ovat puhtaat. Irtoava pöly on harjattava. Uudelleenmaalattaessa irtonainen vanha väri on myös poistettava. (Uula – yleisohjeita pintakäsittelyyn.) Entisestä punamultamaalista poistetaan vain vanha irtoava maali juuriharjalla tai kevyesti teräsharjalla hankaamalla. Erityisen huolella puhdistetaan räystäiden alustat (Utajärvi- perinnemaalaus).

Maalin riittoisuus on n. 4 m2/l kertamaalauksella, joka yleensä riittää. Maali sivellään seinän yläosasta alaspäin pensselillä hieroen. Värisävy tummenee noin viikon ajan maalauksesta. Sävyä voidaan tummentaa lisäämällä maaliin rautavihtrilliä. (Utajärvi- perinnemaalaus.)

Lähteet:

• Pentti Pietarila, rakennuskonservaattori, Museovirasto
• Panu Kaila/Museovirasto
• Uula – yleisoheita pintakäsittelyyn
• Tikkurilan viesti 1/2003
• Utajärvi- perinnemaalaus

Keskustele tästä ja muista perinnerakentamiseen liittyvistä asioista keskustelupalstalla.

Suomalaisen talonpoikaisen rakentamisen arkkityyppi on nelikulmion muotoinen, hirsistä rakennettu savupirtti, jossa on loiva harjakatto ja ovi toisessa päädyssä . Ulkomuodoltaan sen sukulaisia ovat aitat, pajat, saunat, riihet ja ladot. Aitoista vanhimmat ovat jopa 1700-luvulta ja uusimmat viime vuosilta, sillä niiden muoto on hyväksi havaittu. Monien latojen muodostama ”latomeri” tasangoilla on vaikuttava näky. (Asumaa, 2005.)

1800-luvun loppupuolelle asti talot tehtiin useimmiten hirsistä (Kaila 1997). Vuolle-Apialan (1997) mukaan hirsiseinät verhoiltiin usein laudoituksella. Laudoitus lyötiin suoraan hirren pintaan. Jonkun verran hirsiseiniä saatettiin jopa rapata. Puisen ulkoverhouksen ja hirren väliin ei tullut ollenkaan tuuletusrakoa. Rakenteiden toimivuuden takasi hengittämisen salliva perinteinen maali.

Hirsirakentaminen eli vahvaa kautta Suomessa aina 1930-luvulle saakka, jolloin vinolaudoituksella jäykistetyt lautatalot alkoivat voimakkaasti syrjäyttämään hirsirakentamista.

Keskustele yksityiskohtaisemmin hirsirakentamisesta keskustelualueella.

Lähteitä:

Panu Kaila: Talotohtori Rakentajan pikku jättiläinen WSOY, Porvoo 1997
Asumaa 2005
Lapin yliopisto, julkaisut

Ilman kosteudella tarkoitetaan yleensä ilmassa olevaa vesihöyryn määrää. Vesihöyry on kaasumaisessa muodossa olevaa näkymätöntä vettä. Vesi voi kuitenkin esiintyä ilmassa kaikissa kolmessa olomuodossa eli kiinteänä (jääkiteinä), nesteenä (sumu) ja kaasuna (höyry).

Kostea ilma on siis kuivan ilman ja vesihöyryn seos. Kostea ilma on kuivaa ilmaa kevyempää ja nousee siten ylöspäin.

Mikä on ilman suhteellinen kosteus?
Ilman suhteellinen kosteus kertoo, kuinka monta prosenttia ilmassa olevan vesihöyryn määrä on siitä määrästä, jonka ilma kykenee ko. lämpötilassa sisältämään vesihöyryä (maksimikosteus). Ilman suhteellinen kosteus prosentteina saadaan siis jakamalla ilman absoluuttinen kosteus (ilmassa oleva vesihöyryn määrä) maksimikosteudella ja kertomalla se sadalla. Ilman kyky sisältää vesihöyryä kasvaa lämpötilan kohotessa, eli siten myös Ilman maksimikosteus kasvaa lämpötilan noustessa. Maksimikosteus on esimerkiksi 20 °C ilmassa 17,3 g/m³(grammaa kuutiometrissä) ja 25 °C ilmassa jo 23,0 g/m³.

Esimerkki 1. Jos huoneilman absoluuttinen kosteus on 10 g/m³ ja lämpötila on 20 °C, niin ilman suhteellinen kosteus on 10 g/m³ / 17,3 g/m^{3 *} 100% eli noin 58 %.

Esimerkki 2. Jos lämpötila onkin 25 °C ja absoluuttinen kosteus edelleen 10 g/m³, niin suhteellinen kosteus on tällöin10 g/m³ / 23,0 g/m³ * 100% eli noin 43 %.

Mistä sisäilman kosteus muodostuu?
Sisäilman kosteus muodostuu korvausilman kosteudesta ja ihmisen toiminnasta syntyvästä kosteudesta. Esimerkiksi hengitys, hikoilu, pyykin kuivaus ja suihkussa käynti lisäävät ilman kosteutta.

Miksi talvella sisäilma on niin kuivaa?
Suomessa huoneilma on talvella lähes aina kuivaa. Otetaan esimerkki melko tyypillisestä talvipäivästä. Ulkona on 10 °C pakkasta ja ilman kosteus on 80 %. Ilman maksimikosteus -10 °C lämpötilassa on 2.2 g/m³. Ilmassa on tällöin vettä 0,80*2,2 g/m³ eli noin 1,8 g/m³.
Kun tällainen ilma tulee ilmanvaihdon kautta sisälle ja lämmitetään 20 °C lämpötilaan, on korvausilman suhteellinen kosteus 1,8 / 17,3 * 100 % eli noin 10 %. Jos samalla ihmisen toiminnasta syntyvä kosteuskuormitus on hyvin pieni, voi kovalla pakkasella sisäilman suhteellinen kosteus olla jopa alle 10 prosentin!

Miksi kesällä kosteutta saattaa tiivistyä esimerkiksi ikkunoihin tai kellarin kylmille seinille?
Kesällä ulkoilmassa olevan veden määrä on suuri. Usein sisätilan lämpötila on ulkoilmaa matalampi, jolloin sisäilman suhteellinen kosteus voi nousta liian korkeaksi. Liiallinen kosteus voi tiivistyä kylmiin pintoihin tai pahimmassa tapauksessa rakenteiden sisälle. Tiivistymistä alkaa tapahtua, kun ilma jäähtyy kastepisteen alapuolelle. Kastepisteeksi sanotaan ilman lämpötilaa, missä ilman suhteellinen kosteus on 100 %, eli vesihöyry on kylläistä. Kun kylmien pintojen läheisyydessä ilma jäähtyy kastepisteen alapuolelle, vesihöyryä ei enää mahdu niin paljon ilmaan ja ylimääräinen vesihöyry tiivistyy pinnoille vedeksi.

Perttu Laivamaa
fysiikan ja matematiikan lehtori
Saimaan ammattikorkeakoulu/tekniikan yksikkö